”Oli kiva työpaikka, kivat työkaverit, mutta kun ei vaan enää fyysisesti pystynyt siihen työhön”. Tiina Lahtinen, 54, kertoo tilanteesta, joka johti työterveydenhoidon kautta työkokeiluun ja sitten kasvatus- ja ohjausalan opintoihin. Istumme keväisen valon täyttämässä opiston ruokasalissa. Lahtinen on juuri jättänyt opintoportfolionsa opettajansa Sari Ryynänen-Jussilan arvioitavaksi. Ammattitutkinto alkaa olla paketissa.
Lahtisen siirtyminen työelämästä opintoihin sujui lopulta mutkattomasti. Työnantaja toimi tilanteessa vastuullisesti ja kannusti uuden alan kokeiluun. Samoihin aikoihin opiston ammatillisessa koulutuksessa oli juuri siirrytty jatkuvan haun malliin, joten aikataulukin suosi siirtymistä. ”En muista tarkkaan, miten tulin valinneeksi juuri kansanopiston järjestämät opinnot, mutta onneksi niin tapahtui. Pystyin aloittamaan opinnot täällä kesken kevään, juuri minulle sopivaan aikaan.”
Työkokeilu yhtenäiskoulun alakoulussa oli vahvistanut ajatusta alanvaihdosta. Entisessä työssä liiankin tutuiksi olivat käyneet kiire, hankalat työajat ja asiakkaiden kärsimättömyys. Koulussa avautui tyystin toisenlainen ja Lahtiselle paremmin sopiva, fyysisesti vaihteleva työ. Edellisen työn jatkamisen esteeksi muodostuneet vaivat muistuttivat itsestään lähinnä vain piirustuksia seinälle ripustaessa. Parasta Lahtisen mielestä olivat kuitenkin lapset. ”Erilaiset lapset. Yksilöt joita täytyy kohdella ja ohjata yksilöinä”, hän sanoo ja hymyilee.
Vaativaa mutta palkitsevaa
Opintojen alkuvaiheessa Lahtista huolettivat ruostuneet opiskelutaidot ja vähäinen kokemus tietotekniikan käytöstä opiskelussa. Uudet taidot kuitenkin karttuivat, kirjoittaminen alkoi luistaa, eikä tenttiin päntätty tietokaan kadonnut koepäivän aamuna päästä, vaikka hetken siltä tuntui.
”En kyllä osannut odottaa, että opiskelu olisi näin rankkaa ja tämä ala näin vaativa. Jos joku ajattelee, että koulunkäynnin ohjaajan työ on helppo liirum-laarum-homma, jossa riittää, että hyssyttelee lasta olemaan hiljaa tai maanittelee että teepäs nyt tämä homma… Niin se ei mene”, hän nauraa. ”Toki kuka tahansa maalaisjärjellä varustettu aikuinen voi ohjata lasta tai nuorta, mutta kun kyse on tavoitteelliseen kasvatustyöhön osallistumisesta, ilman koulutuksen tuomaa tietoa ja sen soveltamiskykyä olet äkkiä pulassa. Työssä tulee toistuvasti hetkiä, jolloin ymmärtää, mitä varten kaikki ne asiat piti opiskella.”
Ei opiskelu tietenkään silkkaa raatamista ole ollut. Tiina Lahtinen kertoo nauttineensa muun muassa maahanmuuttajataustaisten ryhmien kanssa työskentelystä ja yhteisten, suomalaiseen kulttuuriin perehdyttävien juhlien järjestämisestä. Myös matematiikan tunnit ja tukiviittomien opiskelu ovat jääneet erityisen mieluisina mieleen. ”Niistä ei yleensä tullut kotiläksyjä, mutta tunnilla piti vastaavasti olla koko ajan hereillä ja aktiivinen.”
Kotiläksyjen tekemisen rauhaa Lahtiselle on tarjonnut ”mökki” eli lasten opiskelukämpäksi hankittu pikkukoti Tampereella. Pako maaseudun kiireistä kaupungin rauhaan merkitsi myös kulttuuririentoja teatterin ystävälle. Lahtinen painottaakin omasta hyvinvoinnista huolehtimisen tärkeyttä ja ajankäytön suunnittelua. ”Hyödynsin pitkät koulumatkat kuuntelemalla paljon opintoihin liittyviä luentoja netistä.”
Aina on hyvä ikä opiskella
Lahtinen kokee, että hiukan eritahtisesta opiskelusta huolimatta KAITO-opiskelijoista on syntynyt hyvä, yhteen hiileen puhaltava ryhmä. Sillä, että ryhmän nuorin on hiukan yli 20-vuotias ja vanhin jo 60 täyttänyt, ei hänen mielestään ole mitään väliä. Vuorovaikutusta syntyy ja osaamista jaetaan yli sukupolvirajojen. ”Emmin kanssa pidän melkein päivittäin yhteyttä. Hän on 22”, naurahtaa Lahtinen, itse jo isoäiti.
Puhe kääntyy keski-ikäisen elämään, monien päällekkäisten vastuiden aikaan. Lapset ovat aikuisuuden kynnyksellä ja ikääntyneet vanhemmatkin kaipaavat tukea. Alanvaihto ja opiskelijaksi heittäytyminen tässä elämänvaiheessa voi ymmärrettävästi arveluttaa. Lahtinen on omaan päätökseensä tyytyväinen ja kannustaa muitakin ikäisiään tekemään rohkeita ratkaisuja. ”Varmasti kaduttaa, jos jumiutuu vuosikausiksi odottamaan sitku-elämää. Elämä on nyt.”
* * *
Teksti ja kuva: Leena Mattila
