Vapaan akatemian lukuvuoden päättyessä opiskelija Amanda Alho piti puheen, jossa hän kertasi tuntemuksiaan matkan varrelta. Monessa asiassa Amanda oli tullut iloisesti yllätetyksi – itsensä, opiskelukavereidensa ja elämän yllättämäksi. ”Joskus sitä oppii jotain, mitä vähiten odotti, niin kuin rehtorimme ihan koulun alussa tuumasi.”

Moni meistä on kokenut vastaavaa ja tietää, mistä Amanda puhuu ja mistä Petri tiesi vihjata.  Saatamme tavoitella tiettyä oppia, ymmärrystä tai muuta lopputulemaa, mutta onnellisen sattuman ohjaamina saavutammekin jotakin muuta arvokasta, sellaista mitä emme alkuaan olleet etsimässä. Tai tienneet edes olevan.

Ilmiölle on oma, hiukan hankala nimitys: serendipisyys (engl. serendipity). Vuonna 2000 Britanniassa tehdyssä tutkimuksessa vastaajat äänestivät sen lempisanakseen. Sen jälkeen sana on Britanniassa valittu myös vaikeimmin käännettävien sanojen listan top 3:een. Kielitoimiston sanakirjasta serendipisyyttä ei löydy.

Jos sana on kiehtova ja herättää myönteisiä mielleyhtymiä, kiehtova ja hauska on myös sen etymologia. Englantilainen, 1700-luvulla elänyt taidehistorioitsija Horace Walpole lähetti vuonna 1754 ystävälleen Firenzeen kirjeen, jossa hän kertoo lukemastaan persialaisesta sadusta. Siinä Serendipin (nyk. Sri Lanka, ent. Ceylon) kuningas lähettää kolme poikaansa ulkomaille oppimaan uutta. Veljekset joutuvat seikkailuihin, joissa he seuraavat johtolankoja ja tekevät niistä loogisia ja myöhemmin oikeiksi osoittautuvia päätelmiä.  He pystyvät mm. kertomaan tarkkoja ja tosia asioita edellään kulkeneesta kamelista, jota he eivät koskaan ole nähneet.

Walpolea satu oli huvittanut, mutta hän oli myös vaikuttunut tavasta, jolla prinssit sattuman kautta ja nokkeluutensa ansiosta löysivät asioita, joita he eivät olleet etsimässä. Walpole halusi antaa tämän kaltaiselle tapahtumiselle nimen. Alas, käsite serendipity oli syntynyt.

Serendipisyydessä on siis kyse paitsi sattumasta, myös ihmisen tarkoituksenmukaisesta toiminnasta. Voidaan kai sanoa, että serendipisen löydön tekijä on niin sanotusti virittänyt itsensä oikealle taajuudelle ja on altis havaitsemaan ja oivaltamaan uutta. Marie Curien (1867-1934) onnistumisten on usein sanottu johtuneen paitsi siitä, että tiedenainen oli rohkea kokeilija, myös siitä että hän oli avoin uusille ja epätavallisille ajatuksille.

Amanda Alho puhui opettajien ja opiskelijoiden lämminhenkisistä kohtaamisista Vapaassa akatemiassa ja yhteisen kiinnostuksen ja innostuksen jakamisesta opiskelijoiden kesken mutta myös omien ennakkoluulojensa murtumisesta ja maailman avautumisesta. Hän kertoo ajoittain epäilleensä motivaatiotaan ja osaamistaan ja oivaltaneensa sitten, että juuri näiden pohdintojen äärelle hänen pitikin itsensä sysätä.

Olen työskennellyt opistossa 25 vuoden ajan. Yhä edelleen opiskelijoiden sanat lukuvuoden päättymisen hetkellä liikuttavat minua. Erityisen sykähdyttäviä ovat tarinat ja testimonyt, joissa kuljetaan Serendipin prinssien jäljessä. Sydän avoimena, mieli uteliaana. Opiskelemaan on houkutellut itseä kiinnostava ala: valokuvaus, graafinen suunnittelu, terveystieteet, psykologia… Upeimmat oivallukset ovat kuitenkin syntyneet vaivihkaa ja odottamatta, eivät pänttäämällä ja suorittamalla. Ja ne oivallukset ovat usein olleet Jotain Ihan Muuta.

Serendipisyys! Sanakirjaan! Torille!! #serendipisyys #serendipity

 *   *   *

Tekstissä on käytetty lähteenä Wikipedian artikkelia Serendipisyys

Amanda Alhon puhe on luettavissa täällä.

Kirjoittaja on Lahden kansanopiston ja Vapaan akatemian kehittämispäällikkö ja lopen ihastunut sanoihin.